Sikiöaikaiset infektiot

Oireet ja taudinkuva

Äidin CMV-infektio on usein raskauden aikana oireeton, mutta siihen voi liittyä kuumetta, hengitystieoireita sekä maksa-arvojen suurentumista. Sikiöaikana CMV-tartunnan saaneista lapsista vain pienellä osalla, noin 10 %:lla, on syntyessään oireita. Tyypillisiä oireita ovat trombosytopenia, petekiat, hepatosplenomegalia, kasvuhäiriö, transaminaasipitoisuuksien suurentuminen, korioretiniitti ja keskushermostopoikkeavuudet, kuten pienipäisyys ja aivojen kalkit. Osalla lapsista on jo syntyessä sensorineuraalinen kuulovaurio. Sikiöaikaiseen CMV-infektioon liittyvä kuulovaurio voi olla etenevä, ja se voi kehittyä vasta vuosia syntymän jälkeen. Syntyessään oireisista lapsista noin puolelle jää infektion seurauksena pysyviä pulmia. Kuulovaurion lisäksi esiintyy neurologisen kehityksen poikkeavuuksia vaikea-asteisesta kehitysvammaisuudesta lievempiin kehityspulmiin. Syntyessään oireettomien CMV-positiivisten lasten ennuste on selvästi parempi. Heistäkin kuitenkin noin kymmenellä prosentilla todetaan myöhemmin kuulovaurio.

Etiologia ja epidemiologia

Sytomegalovirus on beeta-herpesvirus, jota esiintyy kaikkialla maapallolla. CMV-infektio on yleisin sikiöaikainen infektio. Noin 0,2–2,5 % kaikista vastasyntyneistä on sairastanut CMV-infektion sikiöaikana. Jos äidillä on raskaudenaikainen primaari-infektio, saa sikiöistä 40 % tartunnan. Kuitenkin myös seropositiivisen äidin sikiö voi infektoitua joko latentin CMV-infektion reaktivaation tai toisen CMV-kannan aiheuttaman uuden infektion seurauksena. Niin kutsutussa non-primaari-infektiossa yksittäisen sikiön infektoitumisen todennäköisyys on pieni, vain noin 1–2 %:n luokkaa. Uusintainfektiot ovat kuitenkin raskausaikana yleisiä, ja merkittävä osa sikiöaikaisista infektioista todetaan nimenomaan seropositiivisten äitien lapsilla.

Diagnostiikka

Sikiöaikaisen CMV-infektion diagnoosi perustuu viruksen osoittamiseen vastasyntyneestä, yleensä virtsan CMV-viljelyllä (2728 U-CMVVi). Virtsanäyte tulisi ottaa ensimmäisen elinviikon aikana. Yli kolmen viikon ikäiseltä lapselta ei voida enää erottaa, onko virtsan positiivinen CMV-viljely sikiöaikaisen vai syntymän yhteydessä tai sen jälkeen hankitun infektion seurausta. Plasman nukleiinihapon osoitus (4777 P-CMVNh) kertoo tutkimushetkellä lapsen CMV-viremiasta, ja sikiöaikaisessa CMV-infektiossa se on yleensä positiivinen lapsen syntyessä. Alkuraskaudessa sairastetun infektion seurauksena lapsi voi kuitenkin olla vaikeasti sairas, vaikka CMV-viremia olisi jo syntymän hetkellä väistynyt. Äidin seerumin CMV-vasta-ainemääritykset (ml. IgG-aviditeetti), joissa hyödynnetään alkuraskauden infektioseulontanäytettä ja myöhempiä seurantanäytteitä, voivat usein tuoda hyödyllistä lisäinformaatiota infektion osoittamisessa ja ajoittamisessa. Suomessa sikiöaikaisen CMV-infektion diagnoosi perustuu siis yleensä virtsan CMV-viljelyyn

ja plasman nukleiinihapon osoitukseen, mutta maailmalla käytetään myös nukleiinihapon osoitusta virtsasta, syljestä tai imupaperille metabolista seulontaa varten imeytetystä veripisaranäytteestä.

Hoito

Selvästi oireisen lapsen sikiöaikaisen CMV-infektion hoito viruslääkkeellä (suonensisäinen gansikloviiri [6 mg/kg x 2] tai oraalinen valgansikloviiri [16 mg/kg x 2]) saattaa parantaa lapsen neurologista ja kuulon ennustetta jonkin verran. Vain selvästi oireiset lapset hoidetaan. Täydellistä yhteisymmärrystä hoidon kestosta ei ole, mutta suurin osa asiantuntijoista suosittelee kuuden kuukauden hoitoa niissä tapauksissa, joissa hoito päädytään aloittamaan.

Eristys

Sikiöaikana saadun tai pikkulapsivaiheessa hankitun CMV-infektion jälkeen lapsen eritteet ovat pitkään tartuttavia. Viruseritys virtsaan jatkuu usein vuosia. Normaali hyvä käsihygienia potilastyössä on riittävä suojatoimi infektion leviämisen välttämiseksi, eikä eristystä tarvita.

Ehkäisy

Tehostettu käsihygienia vähentää tutkitusti seronegatiivisten naisten CMV-primaari-infektioita. Raskaana olevien tulee pestä kädet huolellisesti omankin lapsen vaipanvaihdon sekä muiden eritekontaktien jälkeen. Sylkikontaktia esimerkiksi yhteisten ruokailuvälineiden tai hammasharjojen kautta tulee erityisesti raskausaikana välttää.

Oireet ja taudinkuva

HSV-infektio, myös primaari-infektio, voi olla raskauden aikana täysin oireeton. Valtaosa seropositiivisista naisista ei tiedä koskaan sairastaneensa sukuelinherpestä. Vastasyntyneiden HSV-infektioista valtaosassa tartunta tapahtuu syntymän yhteydessä synnytyskanavassa. Vain noin 5 %:ssa infektoituminen on tapahtunut jo kohdun sisällä. Perinataalisessa tartunnassa oireet ilmaantuvat yleensä ensimmäisen elinkuukauden aikana, tyypillisesti 7–20 vuorokauden iässä.

Puolella näistä lapsista infektio ilmenee paikallisina iho- tai limakalvomuutoksina, ja tauti etenee yleistyneeksi infektioksi, mikäli hoitoa ei aloiteta ajoissa. Kolmasosalla infektio alkaa keskushermostotulehduksena, johon liittyy noin 5 %:n kuolleisuus, ja henkiin jääneistä suurin osa vammautuu. Lopuilla tauti ilmenee yleistyneenä infektiona, jonka oirekuva muistuttaa hyvin paljon sepsistä, ja usein siihen liittyy transaminaasipitoisuuksien suureneminen ja koagulopatia merkkinä maksavauriosta. Yleistyneeseen HSV-infektioon liittyy noin 30–40 %:n kuolleisuus. Mikäli tartunta on tapahtunut jo kohdun sisällä, yleensä raskauden ensimmäisen puoliskon aikana, vastasyntyneellä todetaan lähes aina ulkoisia poikkeavuuksia. Kohdunsisäisen HSV-infektioon liittyy monimuotoisia ihon poikkeavuuksia rakkulamuutoksista eroosioihin ja ulseraatioihin, keskushermostopoikkeavuuksia, silmäpoikkeavuuksia, kuten retiniittiä, kaihia, mikroftalmiaa ja konjunktiviittia.

Etiologia ja epidemiologia

HSV on alfaherpesvirus. Sukuelinherpes on yleisimmin HSV-2:n aiheuttama infektio, mutta nykyään yli kolmannes tartunnoista on HSV-1:n aiheuttamia. Molempia viruksia tavataan myös vastasyntyneillä. Suurimmassa osassa vastasyntyneiden HSV-infektioista tartunta on saatu synnytyksen yhteydessä synnytyskanavasta. Perinataalisen tartunnan riski on suuri erityisesti, mikäli äiti sairastaa primaarin HSV-infektion loppuraskaudessa. Kohdun sisällä tapahtuva sikiöaikainen tartunta on hyvin harvinainen, ja se liittyy lähinnä äidin yleistyneeseen primaari-infektioon ennen raskauden puoliväliä.

Diagnostiikka

HSV-infektiota epäiltäessä virus pyritään osoittamaan suun, nenänielun, konjunktiivan ja peräaukon sekä mahdollisen iho- tai limakalvomuutoksen alueelta otetuista näytteistä nukleiinihapon osoituksella (1860 HSVNhO), viljelyllä (1616 -HSVVi) tai antigeeninosoituksella (1614 HSVAg). Likvorin nukleiinihapon osoitus (4404 Li-HSVNhO) tutkitaan keskushermostoinfektion tunnistamiseksi. Myös äidin synnytyskanavasta otetut näytteet HSV:n osoittamiseksi sekä vasta-ainetutkimukset pariseerumeista voivat olla hyödyllisiä.

Hoito

HSV-infektio on vakava tauti, joka johtaa usein lapsen vammautumiseen tai kuolemaan. Suonen sisäinen asikloviirihoito (20 mg/kg x 3) vähentää vaurioiden etenemistä, mutta jo sikiöaikana syntyneitä vaurioita ei lääkehoito paranna. Perinataalisessa tartunnassa varhainen viruslääkehoito on erityisen merkityksellinen, koska lapsi on syntyessään vielä terve. Lääkehoidosta huolimatta perinataaliseenkin tautiin liittyy suuri kuolleisuus ja vammautumisen riski. Keskushermoston HSV-infektion jälkeen suositellaan puolen vuoden ikään jatkuvaa oraalista asikloviiriestolääkitystä (300 mg/m² x 3). Estolääkityksellä pyritään estämään viruksen reaktivaatio keskushermostossa, ja sen on osoitettu parantavan lasten pitkäaikaisennustetta.

Eristys

HSV-infektiossa virusta erittyy rakkuloihin sekä limakalvoleesioihin. Kosketusvarotoimet potilaan hoidossa ovat sen vuoksi tarpeen.

Ehkäisy

Perinataalisen HSV-tartunnan riski on suurin äidin loppuraskauden primaari-infektiossa. Toisaalta tartuttava infektio voi olla oireeton. Tämän vuoksi loppuraskaudessa suositellaan oireista riippumatta kondomin käyttöä, mikäli seronegatiivisen äidin puolisolla on joskus ollut herpesleesioita genitaalialueella. Jos äidillä on raskausaikana toistuvia genitaaliherpes-episodeja, suositellaan asikloviiriestolääkitystä loppuraskaudessa noin raskausviikolta 36 lähtien synnytykseen asti.

Oireet ja taudinkuva

Erityisesti toisen ja kolmannen trimesterin aikana sairastettu vesirokko on äidin kannalta vakava infektio, ja siihen liittyy usein komplikaatioita, kuten vaikea keuhkokuume. Raskauden aikainen infektio aiheuttaa kuitenkin hyvin harvoin pulmia sikiölle. Osa sikiöistä saa tartunnan, sairastaa jo kohdussa vesirokon ongelmitta ja syntyy terveenä. Sikiöaikaisen infektion merkkinä saattaa jo varhaisvuosina esiintyä vyöruusua. Ennen raskauden puoliväliä sairastettuun vesirokkoon liittyy kuitenkin pieni, alle 2 %:n sikiön vaurioitumisen riski, jolloin lapsen ennuste on huono. Tyypillisiä löydöksiä ovat ihon dermatomia myötäilevät arpeumat, raajaepämuodostumat, silmämuutokset kuten korioretiniitti ja vaikeat keskushermostopoikkeavuudet. Äidin perinataaliseen vesirokkoinfektioon liittyy vastasyntyneen vaikean vesirokon riski, johon tulee reagoida aktiivisesti (ks. kohta ehkäisy). Raskauden aikainen vyöruusu ei aiheuta sikiön terveydelle riskiä.

Etiologia ja epidemiologia

VZV on alfaherpesvirus, jota esiintyy kaikkialla maapallolla. Suomalaisista odottavista äideistä yli 96 % on sairastanut vesirokon jo ennen raskautta. Virus tarttuu herkästi, ja itämisaika on noin kaksi viikkoa (10–21 päivää).

Diagnostiikka

Vain pieni osa sikiöaikana vesirokon sairastaneista lapsista on syntyessään IgM-positiivisia. Diagnoosia tukee VZV-vasta-ainepitoisuuksien pysyminen suurina vielä maternaalisten vasta-aineiden hävittyä yli vuoden iässä. Neonataali-infektiossa diagnoosi on yleensä kliinisesti selvä, ja se varmennetaan osoittamalla VZV rakkulanäytteestä nukleiinihapon osoituksella (1781 -VZVNhO) tai antigeeninosoituksella (3529 -VZVAg). Erotusdiagnostisissa laboratoriotutkimuksissa kannattaa huomioida myös HSV.

Hoito

Mikäli vastasyntynyt sairastuu vesirokkoon pian syntymän jälkeen (alle kahden viikon iässä) äidin perinataalisen infektion seurauksena, tulee vastasyntyneelle aloittaa asikloviiri heti oireiden ilmaannuttua. Vastasyntynyt voi saada oireisen taudin äidin perinataalisen infektion seurauksena huolimatta syntymän jälkeen profylaktisesti annetusta VZV-immunoglobuliinista. Yli kaksiviikkoisen lapsen vesirokko on yleensä lievä tauti, eikä viruslääkitystä yleensä tarvita. Tilanteessa, jossa sikiö on vaurioitunut raskauden alkupuoliskon infektion seurauksena, ei asikloviirihoidosta ole hyötyä.

Eristys

Sikiöaikaisen vesirokon sairastaneet lapset eivät yleensä eritä virusta enää syntymän jälkeen. Loppuraskaudessa tai perinataalisesti saadun tartunnan jälkeinen neonataalivesirokko on hyvin tartuttava, ja lapsi on eristettävä yhdessä äitinsä kanssa viiden vuorokauden ajan, kunnes viimeiset vesirokkoleesiot ovat rupeutuneet.

Ehkäisy

Vesirokkorokotus on otettu osaksi kansallista rokotusohjelmaa, ja sitä suositellaan lisäksi kaikille yli 12-vuotiaille, jotka eivät ole sairastaneet vesirokkoa. Kyseessä on elävä rokote, eikä sitä voi antaa raskaana oleville. Mikäli rokottamaton, vesirokkoa sairastamaton äiti altistuu vesirokolle, suositellaan viikon kuluttua altistuksesta viikon mittaista asikloviiriestohoitoa. Varmaa tietoa tosin ei ole siitä, onko lääkehoidolla merkitystä sikiön infektoitumisriskin kannalta. Mikäli äiti sairastuu vesirokkoon loppuraskaudessa 5 vrk ennen synnytystä – 2 vrk synnytyksen jälkeen, annetaan vastasyntyneelle VZV-immunoglobuliinia vaikean neonataalivesirokon ehkäisemiseksi.

Oireet ja taudinkuva

Parvorokkovirusinfektion tyypillisiä oireita ovat poskista alkava ja muutamassa päivässä raajoihin ja vartalolle siirtyvä ihottuma. Osalla potilaista on kuumetta ja hengitystieoireita. Lihas- ja nivelkipuja esiintyy erityisesti aikuisilla naispotilailla. Parvorokko on usein lieväoireinen ja jopa puolella potilaista oireeton. Raskaudenaikaisen infektion seurauksena noin puolet sikiöistä infektoituu. Sikiön infektio voi johtaa sikiön vaikeaan anemisoitumiseen ja sikiön kuolemaan. Virus voi aiheuttaa sikiölle myös sydänlihastulehduksen, mikä vaikeuttaa anemiaan liittyvää sikiön hydropsia entisestään. Riski on suurin alkuraskauden infektion jälkeen. Parvorokkovirusinfektio ei aiheuta epämuodostumia.

Etiologia ja epidemiologia

Parvorokkovirusta esiintyy ympäri maapalloa, ja infektio sairastetaan usein lapsena. Infektio esiintyy epidemioina talvisin. Itämisaika on 1–3 viikkoa. Sairastettu infektio antaa elinikäisen immuniteetin. Suomessa odottavista äideistä noin 60 % on seropositiivisia, eli vajaa puolet ovat alttiita raskauden aikaiselle parvorokkovirusinfektiolle.

Diagnostiikka

Sikiön parvorokkovirusinfektiota tulee epäillä, jos äidillä todetaan tuore parvorokko raskauden aikana. Äidin diagnoosi perustuu serologiaan: seerumissa todetaan IgM-vasta-aineita sekä IgG-vasta-aineita, joiden aviditeetti on heikko, tai vaihtoehtoisesti todetaan serokonversio parinäytteiden välillä. Jos äidillä todetaan tuore infektio, tulee sikiön vointia seurata kaikukuvaustutkimuksin tiiviisti 1–2 viikon välein. Lapsivesinäytteestä tai sikiön verinäytteestä voidaan harkinnan perusteella tutkia parvorokkoviruksen nukleiinihapon osoitus (ParvNhO), mikäli invasiivisia näytteitä päädytään ottamaan. Retrospektiivisessä diagnostiikassa voidaan vasta-ainetutkimuksiin hyödyntää raskauden aikana äidiltä otettua infektioseulanäytettä.

Hoito

Sikiön vaikean anemian hoitona on intrauteriininen punasolusiirto.

Eristys

Parvorokko ei tartuta enää infektion oireiden ilmaannuttua eikä eristystä tarvita.

Ehkäisy

Parvorokkoa sairastava on tartuttava jo ennen oireiden alkua, ja merkittävä osa sairastuneista on oireettomia. Tämän vuoksi altistumisen ennaltaehkäisy on vaikeaa. Kun epidemiatilanne on ilmaantunut raskaana olevan seronegatiivisen työntekijän työpaikalla, kuten päiväkodissa, altistus on yleensä jo tapahtunut. Hyvä käsihygienia ja eritteiltä suojautuminen hoitotyössä todennäköisesti vähentää infektioiden tarttumista ja on raskaana ollessa erityisen tärkeää.

Oireet ja taudinkuva

Vihurirokko on yleensä taudinkuvaltaan lievä hengitystieinfektio, mutta ensimmäisen trimesterin aikana sairastettu infektio johtaa lähes aina sikiön vaikeaan vaurioitumiseen: kuurous, kaihi, synnynnäiset sydänviat ja keskushermoston vaurioituminen olivat yleisiä vihurirokon aiheuttamia vaurioita ennen rokotusten aikaa.

Etiologia ja epidemiologia

Vihurirokkoviruksen (lat. rubella) aiheuttama vihurirokko on hyvä esimerkki rokotusten menestystarinasta lasten terveyden edistäjänä. Vihurirokon aiheuttamat sikiövauriot olivat aiemmin yleisiä, mutta 70-luvulla aloitettujen rokotusten ansiosta tauti on lähes hävitetty Suomesta. Epidemioita esiintyy kuitenkin edelleen pienen rokotuskattavuuden alueilla Euroopassakin.

Diagnostiikka

Äidin vihurirokkodiagnostiikka perustuu nielunäytteen (sekä tarvittaessa virtsan ja likvorin) nukleiinihapon osoitukseen sekä seerumin vasta-ainetutkimukseen. Virusviljelyä tehdään enää harvassa laboratoriossa. Sikiöaikaisen infektion diagnostiikassa positiivinen IgM-määritys ja IgG-vasta-ainepitoisuuksien pysyminen suurina viittaavat lapsen infektioon. Virusta on sikiöaikaisen infektion jälkeen osoitettavissa lapsen näytteissä (nenä, nielu, virtsa, likvori, veri) usein pitkään, vielä kuukausia syntymän jälkeen.

Hoito

Vihurirokkoon ei ole lääkehoitoa. Hoito on oireenmukainen.

Eristys

Vihurirokon sikiöaikana sairastaneet lapset voivat olla pitkään tartuttavia. Kosketuseristystä suositellaan tällaisessa harvinaisessa tapauksessa, kunnes lapsi on vuoden ikäinen tai kunnes kahdessa yli 3 kk:n iässä yli kuukauden välein otetuissa näytteissä ei voida osoittaa vihurirokkovirusta.

Ehkäisy

Vihurirokkorokotus kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan osana MPR-rokotetta.

Oireet ja taudinkuva

Zikavirusinfektion oireita ovat kuume, ihottuma, päänsärky, konjunktiviitti ja nivelkivut. Usein infektio on hyvin lievä tai jopa oireeton. Raskaudenaikainen infektio voi johtaa sikiön menehtymiseen, kasvuhäiriöön, pienipäisyyteen, aivoanomalioihin, silmäpoikkeavuuksiin ja sokeuteen. Sikiövaurioiden yleisyyttä ja sikiön infektoitumisen riskiä ei vielä tunneta tarkkaan.

Etiologia ja epidemiologia

Zikavirus on hyttysten levittämä flavivirus. Virus on eristetty jo vuonna 1947, mutta vasta vuonna 2015 Etelä- ja Keski-Amerikan sekä Karibian alueen epidemian alettua infektio yhdistettiin vaikeisiin sikiövaurioihin. Zikavirusinfektioita on todettu lähinnä trooppisella ilmastovyöhykkeellä. Ajankohtainen epidemiatilanne löytyy ECDC:n verkkosivuilta (https://ecdc.europa.eu/en/publications-data/current-zika-transmission-worldwide).

Diagnostiikka

Anamnestinen tieto matkailusta aktiivisella zikaviruksen esiintymisalueella on keskeinen. Raskaudenaikainen zikavirusdiagnoosi perustuu seerumin vasta-ainetutkimuksiin (S-DeZAgAb) sekä seerumin ja virtsan nukleiinihapon osoitukseen (DeZiNhO). Seerumista nukleiinihappoa voidaan osoittaa muutaman päivän ajan oireiden alkamisen jälkeen, virtsasta hieman pidempään. Vastasyntyneen infektiota epäiltäessä lapsesta voidaan tutkia seerumin ja likvorin vasta-aineiden lisäksi nukleiinihapon osoitus seerumista, likvorista ja virtsasta sekä myös istukkanäytteestä ja napaverestä.

Hoito

Zikavirusinfektioon ei ole lääkehoitoa. Hoito on oireenmukainen.

Eristys

Zikaviruksen tarttuminen ihmisestä toiseen on todennäköisesti hyvin harvinaista. Seksin välityksellä tapahtuneita tartuntoja on kuvattu. Sikiöaikaista zikavirusinfektiota epäiltäessä erityisiä eristystoimia ei tarvita.

Ehkäisy

Zikavirusepidemia-alueelle matkustamista ei suositella raskauden aikana.

Oireet ja taudinkuva

Mikäli äidin primaari- tai sekundaarivaiheen kuppa jää raskausaikana hoitamatta, sikiöistä infektoituvat lähes kaikki ja tertiäärivaiheessakin joka kymmenes. Tartunta johtaa 40 %:ssa tapauksista kohtukuolemaan. Syntyvistä lapsista yli puolet ovat syntyessään oireettomia. Vastasyntyneellä esiintyviä oireita ovat makulopapulaarinen ihottuma, joka myöhemmin hilseilee, osteokondriitti, eritteinen nuha ja iriitti. Synnynnäisen kupan myöhäisilmentymiä ovat keratiitti, kuurous ja kehitysviive sekä hammas-, luusto- ja rustopoikkeavuudet ja niihin liittyvät poikkeavat piirteet, kuten pienet etäällä toisistaan sijaitsevat etuhampaat, satulanenä sekä sääriluun taipuminen.

Etiologia ja epidemiologia

Kuppa on Treponema pallidum -spirokeettabakteerin aiheuttama infektio, joka leviää sukupuoliteitse. Äidin hoitamaton infektio tarttuu sikiöön vasta ensimmäisen trimesterin jälkeen. Odottavilla äideillä todetaan vuosittain useita kuppatapauksia infektioseulontatutkimukseen kuuluvalla Trpa-vasta-ainemäärityksellä. Odottavan äidin hoitaminen alkuraskaudessa estää aina sikiön infektoitumisen.

Diagnostiikka

Sikiöaikaisen kupan diagnostiikka perustuu äidin anamneesiin, äidin ja lapsen laboratoriolöydöksiin sekä kliinisiin löydöksiin. Vastasyntyneen diagnostiikka perustuu serologiaan, mitä mutkistavat äidistä istukan kautta lapseen siirtyneet IgG-luokan vasta-aineet, jotka häviävät vasta 9–12 kuukauden kuluessa syntymästä. Synnynnäistä kuppaa epäiltäessä lapsesta tutkitaan IgM-vasta-aineet (kuuluu tutkimuspakettiin 3497 S-FTAIgM). Positiiviset IgM-vasta-aineet ovat merkki sikiön infektiosta, mutta niiden puuttuminen ei kuitenkaan sulje pois sikiön infektiota. Neurosyfiliksen pois sulkemiseksi tutkitaan likvorista TPHA-vasta-aineet (3263 Li-TPHA) ja kardiolipiinivasta-aineet (3362 Li-KardAb) sekä solut.

Hoito

Jos äidillä on raskaudenaikainen hoitamaton kuppa tai mikäli äidin kuppa on hoidettu alle kuukausi ennen lapsen syntymää, annetaan vastasyntyneelle täysi kupan hoito (penisilliini i.v. 10 vrk). Mikäli äidillä on ainoastaan serologinen arpi tai kuppa on asianmukaisesti hoidettu raskauden aikana, ei vastasyntynyt tarvitse hoitoa.

Eristys

Sikiöaikana kupan saaneen vastasyntyneen ihottuma ja eritteet voivat olla tartuttavia, joten kosketuseristyksestä on huolehdittava, kunnes penisilliinihoito on jatkunut 24 tuntia.

Ehkäisy

Äitiysneuvolan kuppaseulonnan ansiosta sikiöaikaista kuppaa ei Suomessa esiinny. Raskaana olevan äidin kupan asianmukainen hoitaminen estää sikiöaikaisen tartunnan varmasti.

Oireet ja taudinkuva

Toksoplasmainfektio raskauden aikana on usein oireeton tai hyvin lieväoireinen. Synnynnäisen toksoplasmoosin klassinen oiretriadi, hydrokefalus, kallonsisäiset kalkkeumat ja korioretiniitti, on hyvin harvinainen. Erityisesti raskauden loppupuolella infektoituneet sikiöt ovat usein syntyessään oireettomia, mutta heistä suurelle osalle kehittyy myöhemmin toksoplasman aiheuttamia silmäpulmia, kuten retiniittiä, ja sen seurauksena verkkokalvoarpeumia.

Etiologia ja epidemiologia

Toxoplasma gondii on alkueläin, jonka pääisäntä on kissa. Tuoreen infektion jälkeen kissa erittää toksoplasman ookystia ulosteeseen ja virtsaan, ja kissan eritteiden saastuttamaa ravintoa syövät nisäkkäät, kuten nauta, lammas ja sika, voivat saada tartunnan. Parasiitti infektoi näiden eläinten lihassoluja. Ihminen saa tartunnan syömällä joko sairastuneen eläimen huonosti kypsennettyä lihaa tai sairaan kissan eritteiden saastuttamia vihanneksia. Sikiö voi saada tartunnan ainoastaan äidin primaari-infektion seurauksena.

Diagnostiikka

Äidin raskaudenaikainen tuore toksoplasmainfektio todetaan vasta-ainetestein: seerumissa todetaan IgM-vasta-aineita sekä IgG-vasta-aineita, joiden aviditeetti on heikko, tai vaihtoehtoisesti todetaan serokonversio parinäytteiden välillä. Sikiön infektio voidaan todeta lapsiveden toksoplasman nukleiinihapon osoituksella, mutta negatiivinen nukleiinihapon osoitus ei sulje pois sikiön infektiota. Vastasyntyneestä tutkitaan veren nukleiinihapon osoitus ja seerumin vasta-aineet. Positiivinen IgM ja IgA sekä IgG-vasta-ainepitoisuuksien säilyminen suurina seurannassa viittaavat vahvasti kongenitaaliseen infektioon.

Hoito

Intrauteriinisesti toksoplasmalle altistuneelle lapselle aloitetaan heti syntymän jälkeen spiramysiinihoito. Serologisesti varmennetussa tapauksessa hoitoa jatketaan vuorottelemalla neljän viikon jaksoissa spiramysiinia ja pyrimetamiinin sekä sulfadiatsiinin yhdistelmää. Hoito on varmennetussa infektiossa pitkä, 12 kuukautta. Mikäli altistus on ollut epätodennäköinen, voidaan serologisen seurannan perustella usein todeta, ettei lapsi ole infektoitunut, ja hoito lopetetaan.

Eristys

Toksoplasma ei tartu horisontaalisesti ihmisestä toiseen, joten toksoplasmaepäily ei johda eristystoimiin.

Ehkäisy

Toksoplasmatartunnan ehkäisemiseksi raskaana olevien ei tule syödä huonosti kypsennettyä lihaa, ja kasvikset tulee huuhdella hyvin.

Oireet ja taudinkuva

Raskaudenaikaisen listeriainfektion oireena voivat olla kuume, päänsärky ja lihaskivut. Infektion seurauksena sikiö usein infektoituu, mitä seuraa keskenmeno, kohtukuolema tai ennenaikaiseen infektoituneen vastasyntyneen synnytys. Vastasyntynyt voi saada tartunnan myös syntymän yhteydessä oireettoman synnyttäjän synnytyskanavasta, jolloin oireet ilmaantuvat yleensä noin viikon iässä. Tällöin vastasyntyneelle kehittyy yleensä aivokalvontulehdus.

Etiologia ja epidemiologia

Listeria monocytogenes on grampositiivinen sauvabakteeri, jota esiintyy yleisesti maaperässä ja vedessä. Se aiheuttaa infektioita lähinnä immuunipuutteisille sekä raskaana oleville. Tartunnan voi saada saastuneiden elintarvikkeiden välityksellä. Sikiö infektoituu joko istukan kautta tai synnytyksen yhteydessä synnytyskanavasta.

Diagnostiikka

Listeriainfektio diagnosoidaan veren ja likvorin bakteeriviljelyllä. Viljely voidaan tehdä myös esimerkiksi synnytyskanavan näytteistä, istukasta ja ulosteesta.

Hoito

Listeria hoidetaan suonensisäisellä antibiootilla, kuten ampisilliinillä. Kefalosporiinit eivät tehoa listeriaan.

Ehkäisy

Listerian välttämiseksi odottavien äitien suositellaan välttävän kypsentämättömänä syötäviä tuotteita, joilla on pitkä säilyvyysaika ja joiden pinnalla listeria pääsee lisääntymään, kuten pastöroimattomia maitotuotteita sekä pehmeitä juustoja, sekä vakuumipakattuja kalatuotteita.